Sally Goes to Heaven

 Kaikki eivät olleet turhautuneita monien raskaiden vuosien jälkeen. Sally (Salli) Laakso tuli Karjalaan Amerikasta vanhempiensa ja veljensä kanssa. Sally mainitaan Punaisessa Karjalassa vuonna 1937 uintikilpailujen mitalistina (urheilijat!). Ajan melskeessä asiat menivät kuitenkin rempalleen. Isälle tapahtui tapaturma: hän hukkui uittotöissä.  Sodan aikana Alma-Atassa Kazakstanissa hänen poikansa, siskonsa ja siskon lapset kuolivat. Veljensä (ilmeisesti Laakso Otso Sakari, s. 1918) kaatui v. 1942.

Sotien jälkeen Sally asui Moskovassa ja toimi kääntäjänä, mm. Neuvostoliitto -lehdessä. Leninin ja kommunismin aatteet löysivät vankan paikan hänen sydämessään. Vuonna 1983 hän kirjoittaa "Niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään" -nimisen kirjan, missä kertoo Leninistä ja suomalaisista kommunisteista, Stalinin puhdistukset sivuutettuna ehdottomasti. Vuonna 1988 Neuvosto-Karjala -lehdessä, "Maan äärin kuuluu kutsumus" -isossa artikkelissa hän selittää V.I. Leninin työn vaikutuksesta koko maailmaan. 

Perestroika ja Stalinin hirmutöiden paljastukset eivät vaikuttaneet kovin paljon häneen. "Heltymätön amerikkalaisen pop-kulttuurin levittäminen" huolestuttaa, ja "joskus ylpeät maan johtajat" nyt tanssivat George Bushin [Sr] ja CIA:n pillin mukaan.  "Nyt kun kaikki on hävitetty, se on suurin virhe, joka ikinä olisi voinut tapahtua", - imoitti hän amerikkalaiselle toimittajalle.  Sallyn mies oli Ahti Liedes ja poika Leonid Laakso.

Sallyn tarinan kertoi Los-Angeles Times vuonna 1991. 

Kahden naapurivaltakunnan välisiä suhteita

Akseli Hendrikson teloitettiin Sandormohissa 10.02.1938. Samana päivänä teloitettiin Juho Hendrikson. Ehdottomasti he olivat sukulaisia keskenään, mutta ei kuitenkaan veljeksiä. A. Hendrikson oli Anohinin kirjapainon työosaston johtaja. Hän joutui tulilinjalle vielä keväällä vuonna 1935, kun NKP(b):n Karjalan Aluekomitean byron päätti, että Hendrikson täytyy viipymättä erottaa työstä porvarillisena nationalistina.

Tapaus huomattiin Suomessakin, ja eräs Yrjänä -nimimerkille piiloutunut rääväsuu kirjoitti mm. Satakunnan Kansa -lehdessä:

"Surulla täytyy meidän todeta, että Anohinin kirjapainon Petroskoissa, jossa painossa ”Punainen Karjalakin” painetaan, asiat ovat yhtä retuperäisellä kannalla kuin kaikki muukin sosialistisessa paratiisissa... 

...Edelleen kumotaan noissa byron päätöksissä entisiä paperimääräyksiä, mobilisoidaan joukkoja kommunistisen valppauden ja leppymättömyyden osoituksiin puolueen kansallisuuspolitiikan kaikenlaisia vääristelyjä vastaan, asetetaan kirjapainon puoluejärjestöille perustehtäväksi kaikenlaisten porvarillisen natsionalismin ja shovinismin niin suomalaisen kuin venäläisenkin ilmiöiden pikainen voittaminen, ... velvoitetaan kirjapainon tirehtööri laajentamaan venäjänkielisten kirjojen ja broshyyrien kustantamista ja parantamaan erittäinkin sanomalehtien ”Krasnaja Karelijan” ja ”Punaisen Karjalan” laatua j.n.e. 

Eiköhän noita lehtiä hävetä, kun ne joutuvat niiden itsensäkin laadusta painattamaan tällaisen kirpeän arvostelun. Annamme puolestamme sen ystävällisen neuvon, että Petroskoissa Anohinin nimelle omistetussa valtion kustannus-poligrafisen trustin kirjapainossa painettava suomenkielinen ”Punainen Karjala” ja Leningradissa valtion kustannusliike "Kirjan” painossa painettava suomenkielinen ”Vapaus” ovat laadultaan sellaisia sanomalehtiä, että niiden kokonaan lakkauttaminen tulisi suuresti parantamaan kahden naapurivaltakunnan välisiä suhteita."

Täytyy tunnustaa,  tätä tarinaa vuosikymmenien jälkeen katsottaessa, että "Yrjänän" sanoissa ainakin osa on täyttä asiaa. 

Citius, altius, fortius

 Urheilu oli ehdoton hyve Stalinin Neuvostoliitossa. "Terve sielu terveessä ruumissa" - sanoohan venäläinen (alkuperäisesti latinalainen) sananlasku. Urheilija ei ollut pelkkä urheilun harrastaja, vaan tuleva Isänmaan puolustaja (kuten hieman myöhemmin osoittautui, hyökkääjä myös). Natsi-Saksan mukaan puolialastomat neuvostourheilijoiden kuvat täyttivät filmit, ja lehdistön myös, ja niissä jatkuvasti kerrottiin, joskus pikkutarkasti, loputtomien kilpailujen tuloksia. 

Ei kuitenkaan edes se, että oli tunnettu urheilija, taannut että jää eloon. Esimerkkinä eräs Mikko Onatsu. Hän oli yksi niistä harvinaisista Suomen karjalaisista, jotka muuttivat Neuvostoliittoon 1930-luvulla. Hänen varhaisista vaiheistaan ei ole tietoa. "Mihail Ivanovits", kuten häntä myöhemmin alettiin kutsua, oli syntynyt Viipurin läänin Salmin kihlakunnassa vuonna 1912. Kirkonkirjojen mukaan ainoa sopiva henkilö, vuonna 1913 syntynyt Suomen armeijan sotilas Mikko Ivaninp. Onatsu, kaatui taistelussa 01.08.1941 Ruskealassa.   

Tavalla tai toisella törmäämme Mikko Onatsun nimeen jo Neuvostoliiton lehdissä, missä hän, metsätyöläinen, osallistuu lukuisiin juoksukilpailuihin. Hän voittaa 100 metrin, 1000 metrin ja 4000 metrin juoksukilpailut radoilla, Petroskoissa, Leningradissa ja Matroosassa. Heinäkuussa v. 1937 hänet palkitaan muiden joukossa, kunniakirjalla ja kellolla. 1500 metrin ratajuoksussa hän tekee yleiskarjalaisen ennätyksen ajalla 4:15:06. Tov. Onatsun onni oli kuitenkin lyhyt. Hänet pidätetiin 16.03.38 ja pykälän 58-6 mukaan teloitettiin lokakuussa vuonna 1938. Iso ryhmä muita urheilijoita oli teloitettu, esimerkiksi Sandarmohissa - juoksija Olavi Pikkuvirta ja Karjalan huippunyrkkeilijöitä, niistä tunnetuin Yrjö Paakki.  

Talvisodan jälkeen Neuvostoliitossa ymmärrettiin taas urheilun merkitys. Jatkuvasti korostettiin hiihtotaitojen kohenemista. Uuden sukupolven urheilijat, jotka olivat suurpuhdistuksien aikana vielä alaikäisiä, astuivat näyttämölle. USA:ssa syntynyt Aira Huuskonen kirjoitti, että "Naisillekin on järjestettävä kestävyyshiihto" elpyneessä Punainen Karjalassa vuoden 1941 alussa. Kanadassa syntynyt, vangitun poika Aate Pitkänen voitti samana vuonna pujottelukilpailut. Vaikka Yhdysvalloista kotoisin olleen Paavo Maunumäen isäkin oli teloitettu vuonna 1937, hän silti esiintyi uljaana suurhiihtokilpailuiden osallistujien ryhmäkuvassa.  

Näiden kolmen kohtalo oli samanlainen: kaikki oli Jatkosodan aikana lähetetty desantteina Suomen selustaan ja he joutuivat vangeiksi. Maunumäki teloitettiin. Sama tapahtui Pitkäselle, tieto hänestä saavutti kuitenkin vuosikymmenien jälkeen koti-Kanadan, missä häntä julistettiin, asiaa syvemmälle pohtimatta, "natsistien vastustajien sankarina". Aira Huuskonen kuitenkin myöntyi yhteistyöhön ja hänen, radistina, avullaan kaksi neuvostovoimien vesitasoa oli kaapattu Suomessa. Aira lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon rauhan solmimisen jälkeen vuonna 1944, varmasti se ei luvannut hänelle mitään hyvää.   

Outoja lauluja - 2

Mainittiin jo kerran tenori Jukka Ahdin. Hän oli melko tunnettu esiintyjä suomalaisten keskuudessa Amerikassa, ja levytti muutamia lauluja RCA Victor -levymerkillä. Kuitenkin muutettuaan Neuvostoliittoon vaimonsa kanssa, "Punainen Karjala" moukaroi jatkuvasti hänen tuotantoaan, leimaten sen "porvarilliseksi" ja "rappeutuneeksi". Jukka teloitettiin 26.02.1938 Petroskoin lähellä, oltuaan viimeiset kuukaudet ennen pidätystä teroittajana tehtaalla. Vaimonsa Katri Lammi, hänkin laulaja ja näyttelijä, lähetettiin louhimaan kalkkia Olenij -saarelle (Peurasaari) Äänisjärvelle. Hän kuoli sotien jälkeen. 

Vielä tunnetumpi oli Leo Kauppi (alk. Kauppinen), joka asui New Yorkin Bronxissa vuodesta 1924 alkaen. Hänestä tuli päätoiminen kuplettilaulaja, ja hän teki useita levytyksiä, Columbia Records -mainoksen mukaan. Jostakin syystä Punainen Karjala ei mainitse häntä koskaan laulajana vaan painijana, joka hän oli vielä ennen muuttoa Yhdysvaltoihin Savonlinnassa. Mayme Sevanderin mukaan hän kuitenkin esiintyi Petroskoissa radio-ohjelmissa ja klubeilla pidetyissä konserteissa. Hänen viimeiset vuotensa Neuvostoliitossa ovat epäselviä, ainoa sopiva Leo Kauppi -niminen henkilö, synt. v. 1900, vangittiin Tseljabinskissa saaden 10 vuoden rangaistuksen. Vaimonsa Hilda Kauppi-Nyman teloitettiin 22.09.1938 Petroskoin lähellä.

Helen Nelson muutti vanhempiensa kanssa Neuvostoliittoon Newberryn pikkukaupungista Michiganista suhteellisen myöhään, vuonna 1935. Luultavasti he olivat viimeisten Yhdysvalloista muuttaneiden joukossa. Helen ilmoitti Punainen Karjala lehdessä vuonna 1937, että liityttyään Karjalan teatteriopiston musiikkiosastolle "sovettien maa antoi minulle mahdollisuutta toteuttaa toiveeni, johon kapitalistisessa maassa ei ollut mahdollisuuksia". Tutkija Ivan Tsuhinin mukaan jo "vuonna 1938 ryhmä neuvostovastaisia oli nostettu esiin musiikkiopiston opiskelijoista, esimerkiksi 23-vuotiaalle Helen Nelsonille esitettiin syyte pykälän 58-10 perusteella (vastavallankumouksellinen propaganda) siksi, että hän muka levitti opistossa "suomalaisia porvarillisia lauluja, jonka sisältö oli moraaliton ja nationalistinen". Helen sai siitä 10 vuotta työleiriä, mutta vapautui jo vuonna 1940. Hänen myöhempiä vaiheitaan ei tunneta.

Sosialistisen maatalouden perustutkinto

 Aaro Holopainen tuli Neuvosto-Karjalaan muiden joukossa Yhdysvalloista vuonna 1931.  Hänet määrättiin Petroskoin lähellä olevan Neuvostotilan № 2 johtajaksi. Neuvostotila ("sovhoosi") oli sosialistinen maatalouslaitos, ero kolhoosiin oli se, että kaikki koneet, eläimet ja maat olivat jo alun perin valtion omaisuutta. On epäselvää, oliko Aaro Holopaisella aikaisempaa kokemusta maatalousalalta (suomalaislehdet nimitti häntä myöhemmin "miljöönääriksi", totta vai tarua ?), tärkeämpää oli, että hän oli NKP:n jäsen. Ainakin osa muista tilan työntekijöistä olivat olleet Amerikassa farmareita. Neuvostotilan suomalainen nimi oli "Hiilisuo".

Kuva: pelimannit soittavat ja rahvas tanssii Hiilisuolla.

Aaro mainitaan usein vielä vuoden 1935 aikana "Punaisessa Karjalassa". "Menestymisen ehtona - hyvä yhteys alaisteni" -nimisessä artikkelissa toveri Holopainen sanoo, että saavutuksemme perustuvat mm. siihen, että "olemme järjestäneet taloutemme sellaiseksi, ettemme turvaudu ns. sesonkityöläisiin". "Maataloutemme mainehikkaita" -otsikossa kerrotaan, että tov. Holopainen "todellisen kommunistin tavoin, aikaansa ja voimiansa säästämättä kohdistaa energiansa neuvostotilan karjanhoidon kohottamiseksi..."

Sitten alkoi tapahtua. Lehmiä kuoli ja sato oli huono. Tämä julistettiin "tuholaistyöksi" ja lisättiin ajan tavan mukaan nationalismi. "Puoluejärjestö ja talousjohto (Holopainen) salli suomalaisten työläisten keskuudessa kehittyä omahyväisen käsityksen, että "me suomalaiset ollaan jotain erikoisia", -  lausui eräs tov. Kulmanen.

Holopainen ja muut joutuivat rangaistuspenkille vuoden 1936 alussa. "Sovhoosin johtajat ..., mm. tirehtööri Holopainen, jotka aikaisemmin olleet suurfarmareita Amerikassa – kaikin tavoin lietsoivat kansallisuusvihaa, tuholaismääräyksillään aiheuttivat satoisuuden ja lypsykyvyn alenemisen..."

Tuomittujen valituksien jälkeen alkuperäinen tuomio - 10 vuotta työleiriä muutettiin kolmeksi vuodeksi. Mutta syyskuussa 1937 rikosasia lähetettiin jälleen käsiteltäväksi. "Neuvostotilan työntekijöiden asia käsiteltiin Korkeimmassa Oikeudessa väärin, rikollisille teoille annettiin virheellinen arvio...". Valtioturvallisuuden kersantti Kagan esitti A.H.:lle neljä pykälän 58 syytettä: vakoilu, tuhotyö, liikennevälineiden rikkominen ja vastavallankumouksellinen toiminta. Kolmen vankilavuoden jälkeen Holopainen ammuttiin 1.10.1938 Petroskoin lähellä.

Kansanvalistuksen ongelmia

19-vuotias Viljami Hermanpoika Hevosaho tuli Neuvosto-Karjalaan Kanadasta vuonna 1931. Isänsä Herman Hevosaho mainitaan "Keskipohjanmaa" -lehdessä liittyen vuoden 1918 tapahtumat.

On epäselvää, milloin Viljami Hevosahosta tuli opettaja, koska hänen ammattinsa oli merkitty Kanadasta saapuessa "metsätyömies". Ainakin vuonna 1935 hän oli jo ollut Tunkuan piirin Kevättämäjärven koulun johtajana ja opettajana. Vielä saman vuoden heinäkuussa "Punaisen Karjalan" sivuilla kehuttiin Hevosahoa, mutta sävy muuttui syksyllä. "Luokkavieraita ja natsionalisteja paljastettu Tunkuan kouluissa" -nimisessä artikkelissä ruoskitaan Viljamin "fasistista opetusmetodien käytöstä" kouluissa.

Muita opettajia joutui samalla tulilinjalle. Nyström Kiestingistä (myöhemmin pidätetty) "propageerasi" venäläisten nimien muuttamista suomalaisiksi. Seuraksena, että natsionalistis-shovinisti Aho (teloitettu myöhemmin Sandormohissa) johti Viteleen koulua oli kurin ja opetustyön jatkuva alaspäinmeno. Urheiluohjaaja Sulo Kokkoa (teloitettu myöhemmin Gorkissa) syytettiin "natsionalistista käytännöstä fyyskulttuurityössä".

Suomessakin oli huomattu "Punaisen Karjalan" paljastukset. "Opettajan joukossa ... vaikka ovat olleet SSSR:ssä jo monia vuosia, on sellaisiakin, jotka eivät osaa sanoa venäjäksi edes hyvää päivää. Nämä tällaiset hylkiöt on nyt likvidoitu" - kyynisesti nauraa Laatokka -lehti. "Tarkastelkaamme yhden lurjuksen, Hevosahon, rötöksiä", jatkaa se. "Punaisen Karjalan kirjeenvaihtajiksikin on tunkeutunut natsionalistisia ja suomalaisen shovinismin läpipuremia olioita, ... kuten Hevosaho" - irvistellään Aamulehdessä.

Hevosaho joutui siirtymään kansanvalistustieltä takaisin metsätyömaalle, mutta välttyi kuitenkin repressioilta.

Jatkosodan alussa Kentjärven lähellä lokakuussa vuonna 1941 antautui suomalaisille Viljam Hevosaho -niminen mies. Kuulusteluissa paljastui, että hän oli ehtinyt saada desanttikoulutuksen jo Talvisodan aikana, ja toisen sotilaskoulutuksen syksyllä 1941.

Hevosaho tuomittiin Ryhmä O:n kenttäoikeudessa vakoilusta kuolemaan 15.11.1941. Hänet teloitettiin samana päivänä.

Sinne ja takaisin

Punikki Edvard Ylätuvan elämä katkesi Haminassa vuonna 1918, kun hän joutui valkoisten vangiksi. Muka itse U.K. Kekkonen johti teloitusryhmää. Asiasta kirjoitettiin Suomessa paljon vielä 2000-luvussa, mm. Helsingin Sanomissa ja Iltalehdessä. Ei ole sattuma, että Edvardin poika Tenho Ylätupa lähti etsimään onnea Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. 

Vaikka ollessaan vielä Suomessa Tenho oli tunnettu hyvänä nyrkkeilijänä, hänen oleskelustaan proletaarimaassa ei löytynyt mitään jälkiä lehdistöstä. Se varmasti merkitsee sitä, että hän ei ollut iskuri, ei stahanovilainen eikä harrastanut riittävästi urheilua.

Omien niukkojen sanojensa mukaan "etteivät olot sielläkään niin ruusuiset olleet". Hän yritti karata takaisin Suomeen kolme kertaa ja vihdoin neljännellä kerralla onnistui. Karkaamisestaan johtuen hän joutui Neuvostoliiton puolella useiksi kuukaudeksi vankilaan ja lopulta karkotettavaksi Siperiaan.

Vuonna 1935 lehdet Suomessa kirjoittivat valtiopetosjutusta Tenho Edvard Pellervo Ylätupaa vastaan, jonka Terijoen rajavartiosto sai kiinni.  Syytekirjelmän mukaan hän oli mennyt v. 1931 salaa Venäjälle ja antanut sen viranomaisille Suomen puolustuslaitosta koskevia tietoja ja sen lisäksi liittynyt jäseneksi MOPR -järjestöön (vaikka tiesi sen tukevan mm. Suomessa maanalaista työtä). Hovioikeus oli hylännyt syytteen valtiopetoksen valmistelusta, mutta tuominnut Ylätuvan mm. valtiosalaisuuksien paljastamisesta, luvattomasta rajan ylittämisestä ja esteettömästä poissaolosta asevelvollisten valvontakokouksesta vankeuteen 2 vuodeksi ja 4 kuukaudeksi.

Ainakin eläkepäiviä Tenho vietti komeassa omakotitalossa Haminassa, antaen haastatteluja isänsä kohtalosta, - "Suomi on hyvä maa, mutta niitä entisiä on vain niin vaikea joskus unohtaa". Omasta elämästään hän ei tykännyt kertoa.

Lentäjätyttö

Nestori Leipakka asui Viialassa, nykyisen Tampereen kaupungin alueella. Hänen vaimonsa kuoli vuonna 1924, ja hoidettavaksi jäi 4 lasta.

Perheen myöhempiä vaiheita kuvaa Nestorin tyttären Katrin kertomus: "Toimiessani Tampereen järjestönuorien joukossa, kuulin usein puhuttavan, ja sain lukea työväen lehdistä Neuvostoliitosta, maasta, jossa työtätekevät ovat kaiken omistajia. Minussa heräsi kaipuu päästä näkemään tuo ihmeellinen maa".

1930-luvun alussa Nestori Leipakka alkoi myydä omaisuutta (melko isoa kuitenkin työväenaatteiden kannattajalle), valmistellen muuttoa Ihmemaahan: kaksitulisijaisen talon omalla palstalla, 5-tulisijaisen huvilan joen rannalla ja 2000 m2 tontin rakennuksineen.

Vuonna 1932, Katrin mukaan, "toiveeni toteutuivat" ja "täällä Neuvosto-Karjalassa avautuivat minullekin tiedon portit". Hän teki työtä suksitehtaalla, oppi venäjän kieltä ("tahdon... puhumaan ja ymmärtämään sosialistisen isänmaamme suurta kieltä"), oli Nuorisoliiton jäsen, suoritti "Voroshilovilaisen ampujan" ja TPV -merkin normeja, jne.

"Mikäpä muu maa kuin Neuvostoliitto antaa jokaiselle työtätekevälle laajat kehittymisen mahdollisuudet!" - julistaa Katri Punaisen Karjalan -sivuilla vuonna 1935. "Aikaisemmin en osannut ajatellakaan, että joskus saisin hypätä laskuvarjolla. Tähän en aio rajoittaa ilmailuharrastuksiani. Tahdon tulla lentäjäksi !"

Jotain meni kuitenkin pieleen, koska Katri oli pidätetty 15.01.1938, ja sai pahamaisen 58-6 pykälän mukaan 10 vuotta työleiriä. Eila Lahti-Argutinan mukaan Katri Leipakka suoritti tuomionsa Kazakstanin Karagandan alueella (KarLag), ja vapautui vasta vuonna 1947. Hänen myöhempi sukunimensä oli Dmitrijeva ja maineensa puhdistettiin vuonna 1957.

Outoja lauluja

Kummalisen nimen kantajan taustaa hieman valottaa Kansallisarkiston mikrofilmin selitys, sen mukaan Maissi Heikkinen oli syntynyt Kokkolassa vuonna 1893, omaa sukua Syrjälä, ja samalla tunnettu myös nimellä Maizie (Maisie) Travers. 

Maissi-Maisie asui Yhdysvalloissa Minnesotan osavaltiossa, luultavasti Duluthissa. Välillä hän lähetti Amerikasta terveisiä työväenluokalle suomalaislehtiin. Vuonna 1927 hän osallistui Suomalaisen Työväenjärjestön perustavaan kokoukseen, muut edustajat oli esim. Oscar Corgan, Matti Tenhunen ja L. Luoto. 

Maissi tuli Neuvostoliittoon vuonna 1931. Ensimmäisen ja viimeisen kerran hänen elämän vaiheet siellä vilahtelivat Punaisen Karjalan -sivulla, itsestään selvällä "Karjalan radiokomitea natsionalistien suojapaikkana" -otsikolla. Petroskoin suomenkielinen radio jatkuvasti  välittää natsionalistisia ja porvarillisen rappeutuneisuuden läpikyllästämiä lauluja, joko Jukka Ahdin tai muiden laulamana. Vastavallankumouksellinen Akseli Timonen oli poliittisen lähetyksen pääredaktorina, Kerttu Mäkelin hoiti taiteellisen osaston, mutta osoittautui poliittisesti rappeutuneeksi; puolueeton ja tarkistamaton henkilö P. Römpötti oli vastuuussa aamu-uutisista. 

"Taiteellista lähetystä [ne laulut varmasti] "johti" [lainausmerkeissä tottakai] pitkän aikaa Maissi Heikkinen, pikkuporvarillinen olio, ulkomaanpassilla oleva henkilö, joka on pötkinyt takaisin Amerikaan. Tälläisiä olioita on radiokomiteassa pidetty "luotettuina ja hyvinä" työntekijöinä."

Suomessakaan ei jäänyt huomaamatta nationalistisen ampiaispesän sorkkimista. Oululainen Kaiku -lehti, ilkeästi nauraen, teki sellaisen johtopäätöksen: "Yllämainittu Maissi Heikkinen oli siinä suhteessa kuitenkin viisaampi ja kaukonäköisempi [muiden verrattuna]. Sittenkin kaiketi heistä "poliittisesti valveutunein"".

Rouva Heikkisen myöhemmistä vaiheista ei löytynyt tietoja. 

Onton kolikon tapaus

Vuonna 1953 nuori newyorkilainen hotellilähetti löysi päivän tuloistaan oudon 5-senttisen kolikon, eli "nickelin". Se oli kevyempi kuin muut samanlaiset kolikot. Pudottuaan asfalttiin kolikko jakaantui kahtia ja sisällä oli pikkuruinen filminpätkä täynnä numeroita.

Yhdysvaltain keskusrikospoliisi FBI kiinnostui asiasta, ja sen jälkeen löytyi muita samankaltaisia kolikoita. Yritykset koodin purkamiseksi eivät kuitenkaan antaneet mitään tuloksia.

Vuonna 1957 eräs mies ilmoitti Yhdysvaltain viranomaisille, että hän on itseasiassa Neuvostoliiton KGB:n kapteeni nimeltään Reino Häyhänen ja haluaisi tehdä yhteistyöta. Inkeriläinen, Pietarin lähellä syntynyt Häyhänen vietti sitä ennen 5 vuotta Yhdysvalloissa osallistuen Neuvostoliiton vakoilutoimintaan.

On mielenkiintoisa, että Häyhänen asui Yhdysvalloissa erään Eugen Mäki -nimisen henkilön papereilla. Todellinen Eugen Mäki oli suomalaisten maahanmuuttajien poika ja syntyi Idahon osavaltiossa vuonna 1919. Perhe päätti 1930-luvun alussa lähteä rakentamaan kommunismia Neuvostoliittoon ja asettui monien muiden tavalla asumaan Karjalan neuvostotasavaltaan. Ja myöskin monien muiden tavalla heitä odotti sama surullinen loppu: Allan Mäki, Eugenin veli, pidätettiin 11.07.1938 ja teloitettiin vuoden 1938 lokakuussa, ja Eugen Mäki, polttoleikkaaja Onegan tehtaalla Petroskoissa, puolueeton, pidätettiin 12.07.1938 ja pykälän 58-6 (vakoilu!) nojalla "erikoistroikalla" tuomittiin 10:ksi vuodeksi työleirille. Eugen Mäen myöhäisvaiheista ei ole lainkaan tietoja. Häntä ei koskaan rehabilitoitu. Voidaan olettaa, että Mäki kuoli leirillä eikä koskaan palannut takaisin.

"Työ" -kommunin nuorisoa 1930-luvun alussa.
Eugen Mäki kolmas oikealta, toinen rivi.
(kuva M. Sevander, "Vaeltajat")

Häyhänen muutti ensiksi Suomeen vuonna 1949 Mäen passi käsissään. Siellä hän vietti muutaman vuoden ja vuonna 1952 anoi Yhdysvaltojen oleskelulupaa Eugen Mäen Idahon syntymätodistuksen nojalla. Saatuaan sen hän matkusti Amerikkaan missä sai erilaisia vakoilutehtäviä Neuvostoliiton lähetystöstä.

Häyhäsen avulla kolikkojen koodit purettiin ja lopullinen tulos oli se, että Neuvostoliiton vakoilijaringin johtaja Rudolph Abel pidätettiin. Todellisen Eugen Mäen kohtalo jää mysteeriksi.

Tarina kolikosta on kerrottu FBI:n sivuilla

Lost in translation

 Työläisrunoilija Tatu Väätäinen oli joutunut poliittisestä toiminnastaan koti-Suomessa vankilaan muutaman kerran. Vuonna 1929 hän vietti 3 vuotta "pakkolassa", ja vuonna 1930 joutui samaksi kolmeksi vuodeksi Tammisaaren kuritushuoneeseen. Loppujen lopuksi hänen onnistui lähteä Neuvostoliittoon Ruotsin kautta vuonna 1934. Siellä hän oli ryhtynyt aktiiviseen toimintaan - kirjoittamaan sekä omia runoja että kääntämään paljon.

"Entisen ... suureksi vankilaksi muodostuneen isänmaani mustat kerberokset obskurantteina yrittivät kaikin voiminsa estää proletaariaattia pääsemästä maailmankultturin parhaimille lähteille" - ilmoittaa hän lehtihaastattelussa.

Kun Venäjän kansallisrunoilijan Pushkinin 200-vuotisjuhlaa vietettiin mahtipontisesti vuonna 1937, Väätäinen kertoi Rintama -aikakauslehdessä vaikeuksista Pushkinin käännöstyössä:

"Ne harvat Pushkinin runoista tehdyt suomennokset, joita porvarilliset runoilijat ovat Suomessa suorittaneet, eivät kelpaa esikuvaksi. Toisaalta pelkäsin epäonnistumista puutteellisen venäjänkielisen taitoni ja vähäisen kokemukseni vuoksi runojen suomentajana..."

Pian tämä ongelma koitui hänen kohtalokseen.

Vuoden 1937 lopussa neuvostosensuurin elimen Glavlitin paikallisjohtaja Mäkinen lähetti NKVD:lle seuraavan raportin:

"Tänään aamulla oli pidätetty ja hävitetty koko "Punainen Karjala" № 254 -lehden levikki "Suuri Stalinilainen laki" -runon neuvostovastaisen vääristellyn kääntämisen takia. Alkuperäisessä runossa on seuraava kohta:

Lakeja paljon näin elossain,
Ne lait ne köyristivät selkää vain,
Ja kuunkin paistehen kalventain,
Ne kyynelet silmiin puursi,
Ja syville poimuille otsankin uursi...

Se oli käännetty lehdessä seuraavalla tavalla:

Lakeja paljon näin elossain,
Mutta vain tälle laille kumarran,
Se kyynelet silmiin puursi,
Ja syville poimuille otsankin uursi.

Runon kääntäjänä on merkitty Väätäinen."

Raportille jäi NKVD:n varakomissaarin Solonytsinin merkintä: "Tarkastaa ja ilmoittaa osastolle 3". Väätäinen oli muutaman kuukauden kuluttua vangittu ja teloitettu Petroskoin lähellä 11.10.1938. Suomenkielisen Punainen Karjala -lehden numero onnettomine runoineen jäi yhdeksi viimeisimmistä, sen korvasi "Sovetskoin Karelija" kyrillisellä "tekokarjalalla" kirjoitettu lehti.

Juho Hendrikson - Fordilta Neuvostoliittoon

 Juho Matinpoika Hendrikson syntyi vuonna 1886 Elimäen kunnassa, paikassa, jonka NKVD:n kuulustelija kirjoitti kuin "Metcelä-Kartena", ilmeisesti kyseessä oli Mettälän kylä. Hän aloitti työuransa Inkeroisen massatehtaalla. Noin 1910 vuoden tienoilla Juho muutti Yhdysvaltoihin, missä teki töitä Fordin tehtailla, oletettavasti Detroitissa. Vuonna 1924 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja -lehdessä lähettää Vapputervehdyksen Amerikasta, muun muassa, "Olga ja John Hendrikson". "Nyt työläisten suurena Vappujuhlana me tervehdimme Suomen - vapaina ja vankilassa olevia - taistelutovereita !".

Vasemmistoaate oli siis mitä ilmeisimmin lähellä Hendriksonin sydäntä. Perhe muuttaa Amerikasta Neuvosto-Karjalaan 1930 -luvun alussa, Suuren laman aikana. "Ensimmäisenä tehtävänä oli meillä asuntokysymyksen ratkaiseminen" - kirjoittaa Olga Hendrikson Neuvostonainen -aikakauslehdessä vuonna 1933. "Pohdittiin sitä kokouksessa jos toisessakin, ja lopulta päätettiin rakentaa uusia ajanmukaisia taloja", jatkaa hän. "Nyt on kolme 16 perheen taloa, joissa tällä kertaa asuu 135 henkilöä". "Kaikki talon asukkaat ovat Moprin jäseneitä, miehet OSO:n ja naiset Punaisen ristin jäseniä" - ylpeyttä  peittämättä kuittaa Olga. 

Itse toveri Juho Hendrikson mainitaan "Punainen Karjala" -lehden sivustolla Vapun päivänä vuonna 1935. Artikkelissä "Ilomielin työskentelen neuvostotehtaassa" ilmoitetaan Juhon olevan Petroskoin Auto-traktoriremonttitehtaan päämekaanikko. "Fordin tehtailla kaikkein selvimmin tulin tuntemaan kaptitalistisen riiston" - kertoo Hendrikson. "Työläisten täytyy siellä, työskenneltyään yhtäjaksoisesti 4 tuntia, syödä työpenkkinsä ääressä, tahi jossakin tehtaan likaisessa nurkassa..." - vihaisesti tiedottaa Juho. Neuvostoliitossa "näen selvästi edessäni tulevaisuuden, siellä [Amerikassa] ei ollut edessäni muuta kuin työttömien armeijaan joutuminen. Täällä ilomielin työskentelee jokainen työläinen". 

Hän koki kuitenkin aivan toisen tulevaisuuden. "Ivan Hendrikson" oli vangittu 16 joulukuuta v. 1937 ja lyhyen tutkinnan mukaan teloitettu pahamaineisessa Sandormohissa helmikuussa 1938, pykälän 58-6 (vakoilu) mukaan. Hänen poikansa, Artur Juhonpoika Hendrikson, syntynyt v. 1916 Detroit MI, vangittiin vielä 04.09.1937, kuoli Petroskoin vankilassa 07.02.1938, eli kaksi päivää ennen isää. Mayme Sevanderin mukaan Olga hirttäytyi samassa talossa, josta ylpeästi kirjoitti aikoinaan ja poikansa Fred kuoli tapaturmaisesti. Sitten kyseessä oli eri perhe, kuin Juhon. 

Juha Hendrikson oli rehabilitoitu vuonna 1989, mikä kertoo ettei hänellä jäänyt sukulaisia, jotka olisivat voineet tehdä sen aikaisemmin. Huonolaatuinen "Punaisen Karjalan" kuva on ainoa muisto mikä jäi Juho Hendriksonista jäljelle.